Odotin lauantaita kun kuuta nousevaan, koska oltiin kavereiden kanssa sovittu lähtevämme miesjahtiin Helsingin kuumaan ja kuhisevaan yöelämään. Kuhina tällä kertaa ei kuitenkaan ollut miellyttävää kuhinaa, sillä baari oli makuuni liian täynnä, vaikka se ei kavereiden mielestä kuulemma ollut mitään keskiviikkoihin verrattuna(Arvatkaa mihin oon keskiviikkona menossa?) No joka tapauksessa, eteenpäin pääseminen oli välillä hieman hankalaa. Toisaalta sain miehistä läheisyyttä, mutta kyynärpäät selässä ja kyljissä ei ole sitä, mistä tykkään. Koitin kuitenkin tietyin väliajoin kuikuilla lupaavien tapauksien suuntaan, mutta tuloksetta. Okei, siellä oli muutama varsin kuuma, mut tällä itsetunnolla ja rohkeudella en lähtis pokailemaan. Mä en edes osaa flirttailla, joka tekis siitä aika vaikeaa. Tai voisinhan mä mennä vaan juttelemaan, mutta oon aika avuton keksimään hyvää avausrepliikkiä ja vaikka sen keksisin, olis ongelmia jatkaa sitä sulavasti. Mun yleinen tapani(joka selvästi ei ole tarpeeksi aggressiivinen tai tuloksellisenen) on bongaa mahdollinen unelmien mies ja vain lyöttäytyä lähelle häntä, jos mahdollisesti hän tulisi mulle juttelemaan. Aika säälittävää? I know. Siks mun täytyiskin muuttaa asennettani ja ottaa niskasta itseäni kiinni ja vaan uskaltautua. Mutta, miten musta tuntuu, että sillon antaisin säälittävän ja epätoivoisen kuvan itsestäni, kun noin vaan meen tuntemattomalle juttelemaan?
Olen jutellut muutaman miespuolisen kaverini kanssa ja muutama on kertonut, ettei miehet uskalla tulla puhumaan näteille tai kauniille tytöille, ja koen kuitenkin olevani nätti ja kuulen sitä myös muilta. Mietin siis, että jos olisin tavallisen näkönen ja ei mitenkään erityisen nätti, niin saisinko helpommin miehen? He kuulemma ajattelevat tulevansa torjutuiksi helpommin, jos nainen on hyvännäköinen.
Ainoa mahdollisuus on siis itseä itse kiinni! tai no ei nyt kiinni, mutta sinne päin. Musta tuntuu, että iän mukana mulla alkaa vähän tulemaan tietynlaista positiivista muutosta mun käyttäytymiseen ja eleisiin, kun juttelen vieraan miehen tai puolitutun kanssa, nimittäin huomaan välillä hymyileväni niin, että tunnen ihan kuin flirttailevan kevyesti hymyllä, ja se hymy ei tunnu samalta kun tavallinen arkihymy :D Musta tuntuu kyllä, että se johtuu myös mun duunista. Täällä pomo painottaa sitä kuinka tärkeää on aina hymyillä, kun asiakkaat/työntekijät kävelevät ohi, tulevatpa he tiskille asti tai vain kävelevät ohi. Jokainen ohilkulkija siis työpaikallani saa minulta hymyn? Tätä kautta olen oppinut hymyilemään enemmän, ja huomaan hymyni olevan tosi herkässä. Okei, hymy kunnossa, seuraavaksi koitetaan saada jotain fiksua tulemaan suusta.
Luovana tyyppinä keksisin kyllä varmaankin jonkun hauskan ja söpön alotusrepliikin, mutta minun tyylilläni se ei olisi flirttaileva vaan enemmänkin omaperäinen tai vaan jonkunlainen tylsä kysymys tekaistusta asiasta(pientä valehtelua, tiedän!), kuten "Hei, asutsä mun naapurissa?" jonka jälkeen hän kysyy missä asun ja bla bla. Jos kyseessä on puhelias tyyppi, juttu jatkuu johonkin muuhun aiheeseen, jos ei niin huomaan sen kyllä ja sanon "ai sori, taisin sekottaa sitten sut, näytät vaan samalta".. Vaikka tiedän, että tää on vähän huijausta, koska tottakai mä tietäisin, jos hän asuis mun naapurissa. Mun naapurissa asuu vaan mummoja ja 30vuotta lähestyviä pariskuntia, jotka on hommannut yhteisen uuden asunnon ja kävelevät helvetin onnellisina länsiylämaanterrieri hihnassa ja käsikädessä. No mutta kuitenkin, tunnen itse yllämainitun olevan luonnollisempi tapa. Ja mitä väliä, hyvällä asialla mä kuitenkin olen! "Sulla on tosi atleettinen vartalo, missä salilla käyt? tai "Mä katoin jo kaukaa, että onpas hyvännäkönen mies(kun kirjotin tämän tajusin et hitto kyllähän tätä vois joskus käyttää,ehkä)!" - repliikit ei jotenkin ole mua. Mä mielelläni kehun, mutta mulla ei vaan ole pokkaa mennä heittämään tuntemattomalle mitään tollasta. Ja ei, ei edes kovassa humalassa. Toisaalta, jos jollain ois siistit niket jalassa, niitä voisin ehkä kehua!
Jokatapauksessa, jotain minimaalista kuitenkin tapahtui. Yksi tuttava on kauan jo piinannut, pyytänyt vihjailevasti treffeille, ja soitellut monta kertaa, mutta joku tyypissä ei vaan sytytä. Ehkä se on just se viikottainen soittelu, ja et ulkonäössä ei ole mitään. Se ei ole söpö, kuuma, ruma tai helvetin kuuma, se ei oo mitään. Okei, hyvä vaatetyyli kyllä! Ja tärkein se, tyyppi ei vaikuta kauheen ulospäinsuuntautuneelta. Ja mähän en lähe treffeille, ellen tiedä, että kiusallisia hiljaisuuksia tuskin tulee ja molempien suut käy. Mun suu käy aina, mutta mä en halua pelkkää korvaa, mulla on seinät kotona sitä varten. No kuitenkin aww-tunne mussa heräs, sillä sanoin aikaisemmin jäbälle, että tullaan baariin 11 aikaan. Puol 12 aikaan hän jo lähetti viestiä, että missäs meen. Vastasin, että ollaan just lähdössä ja 00.15 oltiinkin jo sisällä ja viestiä pukkas taas. En kuitenkaan halunnut tavata tyyppiä vielä, vaan päästä parempaan tunnelmaan. En koskaan ollut nähnyt tyyppiä kunnolla, sillä hän oli alkanut juttelemaan mulle facebookissa, koska olin lainannut kerran häneltä takkia baarissa, mistä kuitenkaan itse en muista mitään, joten sitä ei lasketa. Mulla ei siis ollu edes hajua miltä tämä näyttää luonnossa. En siis vastannut heti viestiin vaan noin vartin päästä, jollon hän etsi mut käsiini annettuani oikeat koordinaatit. Multa onneksi tuli juttua, mutta kuten sanoin - tää oli sitä tyyppiä, joka kuuntelee ja nyökyttelee ja välillä sanoo jotain, muttei kuitenkaan itse ole kovin puhelias. Kysyin sitten, että missä sun kaverit on ja hän vastas, että ne lähti jo toiseen baariin ja on itse menossa perässä. Apua, se jäi yksin odottamaan mua sinne, vaikka kaverit lähti, vaan et näkis mut. Aww, vaikuttavaa. Söpöä!
Vaihdettiin muutama sana, poltettiin tupakat ja lähin ettimään kavereita ja hän lähti kavereiden luo toiseen baariin. Lupasin vastaa seuraavana päivänä, että vastaan jos hän soittaa(aiemmin olen vältellyt vastaamista, koska tiedän kuinka vaivaantunutta keskustelu olis sellasen tuppisuun kanssa, ja muutenkin en tykkää puhua puhelimessa uuden tuttavuuden kanssa) mutta yllättäen, en vastannut.
Sitten mua pyydettiin myös tanssimaan. Sanoin etten osaa :D hahaa, mä sitten onnistun!! Narikan ohi kävellessäni joku blondi poika pysäytti ja otti molemmista käsistä mua kiinni ja katsoi erittäin hyvin onnistuneella puppu face-ilmeellä päätä hieman kallistaen "lähetkö tanssimaan?".. ja niinkun sanoin, vastasin "sori, mut en osaa". "Ei se haittaa, en mäkään, mennään nyt!" "Oikeesti, en osaa, muuten tulisin" "En mäkää niinkun sanoin, mut tuu nyt silti".. Tätä jatkui hetkisen, kunnes jäbä luovutti ja jatkoin matkaani. Oikeesti jos olisi ollut hyvä biisi soimassa, oisin saattanut lähteä. Ehkä.. Mut biisi oli mitäänsanomaton, luokkaa Hillary Duff - I´m an angel. Tai miltä ton niminen biisi vois kuulostaa.. Ihme et sellaista ees soitettiin.
Otettuani pari askelta poispäin alkoi soimaan Jackson ja koin niin kovan biletysfiiliksen, että olin jo kääntymässä takaisin ja sanomassa et mennään sittenkin! En kuitenkaan kääntynyt.
Siinä oli kaikki mainittavan arvoset asiat. Toivon, että torstaina kirjotan tänne, että tapasin ihanan miehen, joka vaikuttaa kiinnostuneelta ja lupaavalta. Mä oikeesti toivon tätä niin paljon!
Katoin eilen 5 jaksoa sinkkuelämiä ja meinas itku tulla, niin onnettomalta tuntui olla yksin. Krapulassa varsinkin, kun kaipaa seuraa ja uskoo, ettei asiaan oo pitkään aikaan tulossa muutosta, iskee todellisuus kovaa ja itku ei ole oikeasti kaukana. Tän yksinäisyyden ja onnettomuuden takia oon saanut jo masennuslääkereseptin tossa pari kk sitten, mutta en ole vielä mennyt niin huonoksi, että hakisin lääkkeet. Vaikka mulla on hyvä työ ja harrastus ja muutama hyvä ystävä, koen jatkuvasti, että jotain puuttuu. Oon tajunnut et vaikka mulla ois kaikki asiat täydellisesti, mutta ei poikaystävää niin en vaan pysty olla onnellinen. Surullista, mutta totta.
P.S. Yksinäisyys- ja humalapäissäni taisin lähettää lauantai aamuyöllä entiselle poikaystävälle viestin. Hupsista! Onneksi ei menny taas siihen, että se soittaa taksista ja kysyy osoitetta. Luulis sen jo muistavan, sen verran monesti on herra tullu yöksi baarista.
Mulla on muuten vielä kertomatta yhestä miehestä, ketä muutaman kerran olen ehtinyt nähä ja sylkiäkin vähän vaihtaa. Tästä tuskin nyt mitään tulee, se on vähän sellasta casanova/ei pysy paikallaan/tyydy yhteen naiseen-tyyppiä. Ja viime kerran jälkeen se ei ole osoittanut minkäänlaista kiinnostusta, että nähtäis taas. Vähän kyllä kolahti itsetunnolle, auts. Keskiviikkona laittaudun parhaimmilleni ja katotaan mitä sillä saa aikaan, jos vaikka alkaiskin yhtäkkiä taas kiinnostaa. Toisaalta, siihen varmaan hukkaisin vaan aikaa turhaan, sillä välin voisin tavata jonkun, joka oikeesti haluaa jotain sitä deittailua enemmän.
Nyt kotiinlähtö töistä, yks työpäivä jäljellä ennen 2,5 vk lomaa. Jihuu!
